sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Itsekkyyttä

Terve itsekkyys on hyvästä, mutta missä menee raja? Meillä kaikilla on omat rajamme ja moraalimme. Onko äiti joka haluaa omaa aikaa ilman lastansa itsekäs? On varmasti, mutta se on ymmärrettävää. Jokaisen tulee huolehtia ensin itsestään, jotta pystyy myös huolehtimaan muista. Olen joskus sanonut näin omalle äidilleni. En tiedä ymmärsikö hän asiaa, mutta valitettavasti siitä ei ollut enää siinä vaiheessa hyötyä, sillä vahinko oli tapahtunut jo.

Nuoremmalla sisaruksellani oli aikanaan niin vaikeita ongelmia, että äitini päätti jäädä kotiin, jotta pystyisi paremmin huolehtimaan hänestä. Hän luopui työstänsä ja päätti keskittyä kotiin. Kului pari vuotta ja nuoremmat sisarukseni huostaanotettiin. Äidilleni oli tullut seinä vastaan. Hän ei enää jaksanut. Hän oli niin keskittynyt huolehtimaan muista, että unohti itsensä. Tämä ei liittynyt pelkästään hänen kotiin jäämiseensä, mutta sillä oli varmasti myös tekemistä asian kanssa.

Työ saattaa olla monelle vanhemmalle henkireikä. Niitä tarvitsevat kaikki. Niiden tärkeyttä ei saa väheksyä, sillä oma jaksaminen on tärkeää. Varsinkin vanhemman on muistettava, että hänen jaksamisensa on tärkeää monen muunkin ihmisen kannalta. Joskus siitä huolehtiminen saattaa tarkoittaa irtiottoa arjesta ja "lasten sysäämistä muualle", mutta se on sen väärti. Jos sinä et vanhempana enää jaksa, miten käy lapsillesi? Onko heillä toinen vanhempi huolehtimassa tai muita tärkeitä aikuisia? Mitä tahansa tässä elämässä saattaa tapahtua ja juuri sen takia on hyvä muistaa, että emme ole kaikkivoipia. Olemme rajallisia, vaikka monet ihmiset repivät itsensä äärimmilleen omien periaatteidensa takia.

Jollekkin työssä menestyminen on niin tärkeää, että unohtaa koko muun elämän. Jossain vaiheessa saattaa herätä siihen, että on haluamallaansa paikalla työelämässä, mutta muu elämä on kuihtunut. Ei ole ketään kenen kanssa nauttia siitä. Joillekkin äideille on tärkeää olla Äiti sanan "varsinaisessa" merkityksessä. Itsearvostus syntyy siitä, että kokee olevansa tärkeä lapsilleen ja perheellensä. Onhan tämä erityisen tärkeää, mutta onko koko identiteetti todella vanhemmuutta? Entä sinä itse mukaanlukien parisuhde ja ystävät. Pahimmassa tapauksessa Äiti ripustautuu lapsiinsa loppu elämäkseen, koska ei osaa päästää irti vanhemmuuden roolista edes lasten kasvettua aikuiseksi. Ehkä nämä kyseen omaiset äidit eivät enää tunnista itsessäänsä muuta kuin Äidin roolin. Kun lapset lentävät pesästä, olo on tyhjä, koska koko elämän sisältö katosi.

Missä sitten menee raja? Ei itsensä hyvinvoinnilla voi kaikkea perustella. Jos puoliso itsekkäistä syistä pettää, raja on ylitetty. Ei ole syy pettää se, että tarvitsee itsetunnollensa korotusta. Ei ole syy pettää, että oli puutteessa. Entä vanhempi jonka lapset ovat hoidossa esimerkiksi isovanhemmilla kaiken ajan? Syystä, että vanhempi tarvitsee omaa aikaa jaksaakseensa perhe-elämän pyörittämistä.

Terve itsekkyys ja oman vastuunsa kantaminen. Kun nämä molemmat ovat tasapainossa, ihminen on todennäköisesti onnellinen. Hän ei loukkaa tarpeettomasti muita, mutta ei ole liian kilttikään. Hän huolehtii itsestänsä unohtamatta muita.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Ensimmäinen blogikirjoitukseni; Koti

Minulle tuli tarve kirjoittaa. Omasta elämästäni ja sen monista tapahtumista. Kuten siitä, kun istuin poikani kanssa iltapuurolla eräs ilta. Tunsin sydämeni pakahtuvan. Koin itseni onnekkaaksi, kun sain olla siinä ja viettää poikani kanssa aikaa. Ihan rauhassa nauttien iltapalasta ja oman kodin rauhasta. Moni saattaa pitää tällaisia asioita itsestään selvyyksinä, mutta valitettavasti ne eivät ole sitä tässä elämässä. Elämässä saattaa tapahtua asioita, joiden johdosta saatat menettää jotain tärkeää. Omasta kodista saattaa muodostua paikka, jossa et tunne olevasi turvassa. Siellä ei ole sitä rauhaa mikä Kotiin kuuluu. Varsinkin lapselle se saattaa muodostaa suuren turvattomuuden tunteen. Ja myös aikuiselle, tilanteen ollessa tarpeeksi vakava.

Kun koti muuttuu ahdistavaksi ja turvattomaksi paikaksi, elämältä putoaa pohja. Missä muualla voit rentoutua ja levätä kuin omassa kodissasi? Lapsen näkökulmasta jo vanhempien riitely aiheuttaa suuren turvattomuuden tunteen. Puhumattakaan siitä, jos riitelyyn liittyy väkivaltaa. Itse olen varhaisessa teini-iässä elänyt perheessä, jossa toinen perheen aikuinen pahoinpiteli toistuvasti toista. Useimmiten tämä tapahtui humalassa. Se aiheutti mulle pitkään kestäneitä pelkotiloja. Asuimme ko. henkilön kanssa samassa asunnossa "vain" puoli vuotta. Siitä kokemuksesta selviäminen kesti kuitenkin useamman vuoden. Aina, kun joku korotti ääntä tai kuulin kovia ääniä, säpsähdin. Minulle nousi ahdistus siitä, että taasko se tapahtuu. Naapurista kuuluessa mekkalaa pelkäsin, että siellä pahoinpidellään jotakuta. Äitini lähtiessä yksin ulos pelkäsin hänelle sattuvan jotain. Olin jatkuvasti huolissani, monta vuotta.

Ahdistus asiasta kuitenkin helpotti ajan myötä. Arvet siitä edelleen on olemassa, mutta asia ei enää hallitse elämääni millään tavalla. Kuitenkin on surullista, että teini-ikäni kului tällaisen ahdistuksen ja pelon vallassa. Puhumattakaan siitä miten tämä on vaikuttanut muuhun perheeseeni; mm. nuorempiin sisaruksiini. Mikä saa väkivallan kohteena olevan aikuisen pysymään siinä suhteessa? Vanhempien tulisi ymmärtää, kuinka vahingollista tämä on lapsillekkin, vaikka väkivalta ei kohdistuisi suoraan heihin.

Tästä on nyt aikaa reilu kymmenen vuotta. Vieläkin muistan tietyt tilanteet elävänä mielessäni. Ne kerrat, kun olen soittanut poliiseja meille. Ne kerrat, kun olen paennut omasta kodistani. Ne kerrat, kun olen maannut sängyssäni peläten riitelyn ääniä. Toivon, ettei koskaan oma lapseni joudu tällaisen keskelle.

Muun muuassa tämän kokemuksen takia arvostan suunnattomasti Kotia ja sen rauhaa. Turvallisuutta, jota omassa kodissa täytyy olla. Koti on paikka, joka luo raamit tälle elämälle.